Elämää ilman vaihtoehtoja

Moni kotiapulainen Indonesiassa aloittaa työnsä kaukana kotoa jo hyvin nuorena. Liian moni viettää nuoruutensa parhaat vuodet vankina neljän seinän sisällä. SASKin Ellinoora Vesala pohtii blogikirjoituksessaan tyttöjen tilannetta ja mitä sille voisi tehdä.

Miksi he eivät pakene? Miksi he eivät paenneet aiemmin? Tämä on kysymys, joka väistämättä nousee mieleen, kun kuulee indonesialaisten nuorten tyttöjen ja naisten kohtalosta pakkotyössä kotiapulaisina.

Ymmärtääkseen vastauksen täytyy ymmärtää paljon näiden tyttöjen lähtökohdista sekä heidän olosuhteistaan. Se ei ole välttämättä helppoa, kun tulee aivan erilaisista oloista ja erilaisesta yhteiskunnasta. Äärimmäistä köyhyyttä ja sen mukana tulevaa vaihtoehtojen ja näköalojen puutetta on vaikea käsittää, jos sitä ei itse ole kokenut.

Indonesiassa on viisi miljoonaa kotiapulaista, joista monet ovat aloittaneet työnteon niinkin nuorena kuin 11-vuotiaana. Ajatus niin nuoresta tytöstä tekemässä 20-tuntista työpäivä tuntuu jo itsessään järkyttävältä meistä suomalaisista. Väkivalta, vapaudenriisto sekä eristäminen perheestä ja yhteiskunnasta tekevät tilanteesta vain kamalampaa, jopa käsittämätöntä.

Miten kukaan voi kohdella toista ihmistä niin? Eivätkö tytöt todella pääse mitenkään pakenemaan?

Mutta minne he pakenisivat? Jos on joutunut niin nuorena kokemaan luottamuksen pettämistä, aikuisten harjoittamaa alistamista, väkivaltaa ja nöyryyttämistä ei välttämättä ole syytä olettaa muilta aikuisilta yhtään parempaa kohtelua. Töihin on päädytty miljoonakaupunkiin, tietämättä tarkkaan minne, ilman turvaverkkoja ja turvallisia aikuisia. Henkilöpaperit on viety, ei ole rahaa eikä tietoa kuka voisi auttaa. Luottamus viranomaisiin on heikko.

Mitä jos tie viekin takaisin työnantajan luo ja seuraa vain pahempia rangaistuksia, pahempaa pahoinpitelyä? Minne tällaisessa tilanteessa voisi ajatella pakenevansa?

Monelle lapselle koulunkäynti ei ole vaihtoehto. On lähdettävä kotikylästä kaupunkiin töihin ja elätettävä vähintään itsensä, yleensä myös perheensä. Vanhemmilla ei ole usein mahdollisuutta maksaa koulunkäyntiä, vaan lapsen pitää auttaa perheen toimeentulossa. He eivät voi pitää omaa lastaan kotona, lähellä, turvassa.

Vanhemmat siis joutuvat lähettämään lapsensa lapsena pois kotoa hartaana toiveenaan, että näillä olisi siellä jossain asiat paremmin kuin kotikylässä – paremmat mahdollisuudet, enemmän vaihtoehtoja, enemmän tulevaisuudennäkymiä.

Sama vaihtoehtojen puute näkyy myös miesten kasvoilla jakartalaisessa kalasatamassa. Miehet ja pojat ovat töissä pienillä kalastusaluksilla kuukausia kerrallaan. Yöt ollaan merellä, sillä merenkäynti on silloin rauhallisempaa. Päivät istutaan satamassa ja odotetaan, että taas lähdetään vesille. Omaa tilaa ei ole, on vain aikaa.

Iso kaupunki on vieras, oma alus tuntuu turvallisemmalta. Parempi olla tässä, ettei käy vielä huonommin. Joskus on pestien välillä varaa käydä kotikylässä, joskus ei. Elämässä ei ole vaihtoehtoja. Elämä on työtä ja odottamista.

Kotiapulaisille tai kalastajille tai kenelle tahansa työtätekevälle olisi tärkeä tietää, mitä työnantajalta voi vaatia ja mitä elämässä voi tavoitella. Tietää, että on olemassa suojelua ja turvaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Että on olemassa tahoja, jotka kertovat mistä apua saa ja millaisia oikeuksia jokaisella työtätekevällä maailmassa on.

Työhön liittyvät perusoikeudet ovat ihmisoikeuksia, jotka kuuluvat jokaiselle työtä tekevälle, jokaisessa maassa. On ihmisoikeus saada tehdä työtä turvassa, ihmisarvomme säilyttäen ja niin, että saamme työstä riittävän korvauksen. Näiden oikeuksien puolesta taistelevat kotiapulaisten parissa työtä tekevät SASKin kumppaniliiton aktiivit Indonesiassa. Useimmat ovat vapaaehtoisia, itsekin kotiapulaisia. He tavoittelevat sitä, ettei enää yhdenkään naisen tarvitsisi kokea sitä, mitä he itse ovat kokeneet.

Näitä ihmisoikeuksia ammattiliitot eri puolilla maailmaa ajavat. Jokaisella työtä tekevällä on oikeus turvalliseen työhön, riittävään lepoon ja elämiseen riittävään palkkaan. Jokaisella lapsella on oikeus lapsuuteen ja koulunkäyntiin.

Jos indonesialaisten nuorten tyttöjen vanhemmat saisivat riittävän toimeentulon itse, he eivät joutuisi lähettämään lapsiaan töihin. Kun vanhemmille maksetaan elämiseen riittävää palkkaa, lasten ei tarvitse tehdä työtä.

Ellinoora Vesala

Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskus SASK / Kotimaan toiminnan päällikkö.

Ellinoora tutustui Indonesian kotitaloustyöntekijöiden arkeen Nenäpäivä-kuvausmatkan yhteydessä.